Poems

» Mr.Zelo Home
» Short History
» Teaching
» Recordings
» Poems
» Eternal
» Contact Information
» Pictures

Runoja levyltä

Runo 1
MAAILMAN USKOMATTOMIN URKURI

Herra Lindström puhui usein uruista,
varsinkin kirkkosellaisista
ja oli kertomansa mukaan myös soittanut
kirkkourkuja miltei kaikissa maailman
merkittävissä kirkoissa.
Tämä lähes hampaaton urkuri
kulki aina mustissa
ja hän omisti mustan lierihatun,
jota hän aina käytti, näyttääkseen arvokkaalta.
Lindström valehteli aina kun se oli mahdollista
ja myös varasti, aina kun siihen tilaisuus tuli.
Lindström valehteli sen vuoksi,
että piti kuulijoitaan niin tyhminä
ja että sen vuoksi katsoi voivansa
heille valehdella.
Tämä uskomaton hampaaton urkuri
joi paljon ja usein.
Eräänä päivänä näin Lidströmin makaavan kadulla
viinakaupan kulmilla töölössä.
Hänen kädessään oli sakkolappu,
jossa luki: "Pidätetään tavattaessa"
ja toisessa kädessä hänellä oli mangetofoni
jossa soi Pelastusarmeijan laulu:
"On Jumalan lähteessä vettä,
nyt janoovat ammentaa saa."

Runo 2
MINÄ OLEN

Surullisten poppelimetsien,
auringon laskujen,
asemien dokujen,
tyttöjen rintojen,
resuisten bluesjätkien,
yksinäisten iltojen, hämärien katujen,
unkarilaisen viulumusiikin,
rumien rakkaustarinoitten,
seksuaalisesti poikkeavien,
lämpimien elokuun iltojen,
oluthuurteisten kapakoitten,
sekopäisten keskustelujen,
yleisesti ottaen,
kaikkien reppanoitten,
kaipaavien ihmisten,
maailmassa eksyneitten,
henkisesti köyhien,
fyysisesti sairaiden,
kaukaisten kaupunkien,
tarinoitten kertojien,
kaikesta luopuneitten,
psyykkisesti siipirikkojen,
särkyneitten sydänten,
elämässä taistelevien,
henkisesti orpojen,
kultaisten vanhusten,
surullisten katseitten,
lasta odottavien,
kaikkien vähemmistökulttuurien,
hyvien saarnojen,
ja niin edelleen, MIES.

Runo 5
SYNTEESI

Maallinen ja hengellinen
kohtasivat ja sulautuivat yhtä-äkkiä
kävellessäni Kaivokadulla.
Ihmiset kuin pyhättöjä,
ikuisesti tässä olleina,
historiallisia monumentteja.
Kasvot vakavina
ilman ilmeitä.
Nyt ne vain olivat,
olivat olemassa, ihmiset
niinkuin ikuisesti siinä olleina
ja maailma tuntui kodilta.
Tämä on meidän koti,
ihmisten maailma.

Runo 6
PAKOTIELLÄ

Ilta-auringon säteet
viistosti värjäsivät lautaseinät
ja syksy oli tulossa
kun ne ajoivat minut pakotielle.
Ne halveksivat minut
muukalaiseksi maailmalle.
Pelkoa koko olemukseltani olin
mutta ei lannistettu aitoa minussa
vaikka kasvoi kaksi minua päällekkäin,
valhe sekä tosi.
Ne riitelivät koko matkan
aina tähän saakka.
Loukkausta täynnä
oli vaikea taival.
oi puhu minulle ihminen,
puhu asiat
jotka pysyvät iäti.

Runo 7
TÄHÄN OLEN TULLUT

Tässä on se puisto
jossa joskus kesällä
soitin viulua.
Tässä on se tienristeys
jossa kerran erosin rakkaimmastani.
Tässä on se tie
jonka olen usein kulkenut.
Tässä on se viimeinen kadunpätkä
josta jo näin sinun koti-ikkunasi.
Tässä olen minä
joka kannan elämänjanoa sisälläni.
Tähän minä olen pysähtynyt katsomaan
mennyttä elämää
ja koluamaan muistini varastorakennukset.

Runo 10
EI TÄTÄ ENÄÄ KAUAN KESTÄ

Minä seisoin Mannerheimintien
ja Tukholmankadun risteyksessä,
katsoin matalalla olevaa aurinkoa
kun sen loivat säteet osuivat
vanhojen kerrostalojen seiniin.
Ajattelin, että minä vanhenen
ja ettei tätä enää kauan kestä,
lähestyn omaa intuitiotani
tässä maailmassa jossa olen
muistaakseni aina ollut YKSIN.

Eksistenssi

Runo 3
RAKASTETULLE

Kadun kulmassa kaksistaan
me istumme oluella,
:,:oi kuinka mä sinua rakastankaan
ja mä haluaisin suudella:,:

Katsotaan taivaan sineä
kuka maalasi sen sinulle nyt,
:,:sanot: on kohta jo aivan pimeä
'ja minä rakkauteen pysähtynyt:,:

Tummien hiuksies varjossa
on kaunista aatella yötä,
:,:himmeän ihosi tuoksussa
minä tulin sun luokses' myötä:,:

Minä taivutin vartalos taaksepäin
ja suutelin korvaa ja suuta,
:,:vielä hetkeksi tänään mä luokses jäin
ja me katsoimme elokuun kuuta:,:

Minä aattelen sinua yhtenään
ja piirrän sanoja sulle,
:,:sua koskaan en päästäis ma menemään
tää on runo mun rakastetulle:,:

Runo 4
MINÄKIN OLEN

Minäkin olen kuullut
kuovin huudon
iltahämärissä.
Minäkin olen kuullut
mustarastaan lepikossa
laulua virittämässä.
Mustia ukkospilviä pakoon
olen juossut heinälatoon.
Juossut kaurapeltojen poikki
sateen jälkeen,
hihat märkinä kotimäkeen.
Koputtanut ulko-oveen
ja pyytänyt avaamaan.
Minäkin iltaa ihmetellyt,
elokuun keltaista kuuta,
sen tummaa taustaa,
miten kaukana tähdet.
Joulun aikaan
kipeää kaipuuta tuntenut,
ainaista Joulua toivonut.
Minäkin kaivotiellä
kesäillalla istunut
isän vierellä
joka saunavihtaa
on valmistanut.
Minullekkin sanottu:
sitten kun suureksi vartut,
sitten kun toimeen tartut.

Runo 8
TALVINEN MUISTO

Aurinko kiilsi
männyn kaarnat,
joskus talven viimassa, jäiset.
Ne siinsivät kaukaa,
ajasta menneestä
kun aika kuluu
ja ikuisina nään
puut rauhoitetut,
ajassa, jotka menneet ovat.
Luminen, talvinen viima
ja nämä puut
ovat sisälläni
ja jotka pysyvät iäti
kun aika hioo,
kuluttaa ja paljastaa
vähitellen kaikki
ja esiintuo ytimen
joka kestää kuin teräs.
Ei viima talvinen
sade ei, lumen, veden.
huuhdo sitä koskaan pois.

Runo 9
TERASSILLA

Oli paljon ihmisiä.
Toiset nauroivat.
Sydänkesä oli lähellä.
Oli turisteja,
kuulin espanjan kieltä.
Istuin keskikaupungilla
ravintolan terssilla
kahden vanhan naisen seurassa.
Toinen heistä sanoi,
että elämä on takanapäin.
Mies ja nainen, joilla oli aurinkolasit
istuivat meitä lähellä ja näin,
että miehen käsi hyväili naisen polvea.
"Te taidatte olla sellainen mietiskelijä,"
sanoi toinen vanhoista rouvista.
Nousin ylös tuolistani
ja lähdin pois,
kuunnellakseni musiikkia korvalappustereoistani.
Te rakastatte toisianne, ajattelin,
niin, että minusta
alkaa tulla sekopää.

Runo 11
MINÄ KYSYN VAAN

Miksi haluamme auttaa kaukaisia kansoja,
miksi lasta odottava äiti on niin kaunis,
miksi rakastamme auringonlaskuja,
miksi Pelastusarmeijan laulut ovat niin kauniita,
miksi kaipaus tulee helpommin iltaisin,
miksi hellyys puhkeaa usein yksinäisyydessä,
miksi vanhana muistot tulee tärkeiksi,
miksi kyyneleet tulee niin helposti hyvästellessä,
miksi lapsen itku herkistää mielen?
Koska meillä useimmilla on särjetty sydän,
mutta olemme silti säilyttäneet
toivon paremmasta huomisesta.