Poems
» Short History
» Teaching
» Recordings
» Poems
» Eternal
» Contact Information
» Pictures
Runoja levyltä
Runo 1MAAILMAN USKOMATTOMIN URKURI Herra Lindström puhui usein uruista, varsinkin kirkkosellaisista ja oli kertomansa mukaan myös soittanut kirkkourkuja miltei kaikissa maailman merkittävissä kirkoissa. Tämä lähes hampaaton urkuri kulki aina mustissa ja hän omisti mustan lierihatun, jota hän aina käytti, näyttääkseen arvokkaalta. Lindström valehteli aina kun se oli mahdollista ja myös varasti, aina kun siihen tilaisuus tuli. Lindström valehteli sen vuoksi, että piti kuulijoitaan niin tyhminä ja että sen vuoksi katsoi voivansa heille valehdella. Tämä uskomaton hampaaton urkuri joi paljon ja usein. Eräänä päivänä näin Lidströmin makaavan kadulla viinakaupan kulmilla töölössä. Hänen kädessään oli sakkolappu, jossa luki: "Pidätetään tavattaessa" ja toisessa kädessä hänellä oli mangetofoni jossa soi Pelastusarmeijan laulu: "On Jumalan lähteessä vettä, nyt janoovat ammentaa saa." Runo 2 MINÄ OLEN Surullisten poppelimetsien, auringon laskujen, asemien dokujen, tyttöjen rintojen, resuisten bluesjätkien, yksinäisten iltojen, hämärien katujen, unkarilaisen viulumusiikin, rumien rakkaustarinoitten, seksuaalisesti poikkeavien, lämpimien elokuun iltojen, oluthuurteisten kapakoitten, sekopäisten keskustelujen, yleisesti ottaen, kaikkien reppanoitten, kaipaavien ihmisten, maailmassa eksyneitten, henkisesti köyhien, fyysisesti sairaiden, kaukaisten kaupunkien, tarinoitten kertojien, kaikesta luopuneitten, psyykkisesti siipirikkojen, särkyneitten sydänten, elämässä taistelevien, henkisesti orpojen, kultaisten vanhusten, surullisten katseitten, lasta odottavien, kaikkien vähemmistökulttuurien, hyvien saarnojen, ja niin edelleen, MIES. Runo 5 SYNTEESI Maallinen ja hengellinen kohtasivat ja sulautuivat yhtä-äkkiä kävellessäni Kaivokadulla. Ihmiset kuin pyhättöjä, ikuisesti tässä olleina, historiallisia monumentteja. Kasvot vakavina ilman ilmeitä. Nyt ne vain olivat, olivat olemassa, ihmiset niinkuin ikuisesti siinä olleina ja maailma tuntui kodilta. Tämä on meidän koti, ihmisten maailma. Runo 6 PAKOTIELLÄ Ilta-auringon säteet viistosti värjäsivät lautaseinät ja syksy oli tulossa kun ne ajoivat minut pakotielle. Ne halveksivat minut muukalaiseksi maailmalle. Pelkoa koko olemukseltani olin mutta ei lannistettu aitoa minussa vaikka kasvoi kaksi minua päällekkäin, valhe sekä tosi. Ne riitelivät koko matkan aina tähän saakka. Loukkausta täynnä oli vaikea taival. oi puhu minulle ihminen, puhu asiat jotka pysyvät iäti. Runo 7 TÄHÄN OLEN TULLUT Tässä on se puisto jossa joskus kesällä soitin viulua. Tässä on se tienristeys jossa kerran erosin rakkaimmastani. Tässä on se tie jonka olen usein kulkenut. Tässä on se viimeinen kadunpätkä josta jo näin sinun koti-ikkunasi. Tässä olen minä joka kannan elämänjanoa sisälläni. Tähän minä olen pysähtynyt katsomaan mennyttä elämää ja koluamaan muistini varastorakennukset. Runo 10 EI TÄTÄ ENÄÄ KAUAN KESTÄ Minä seisoin Mannerheimintien ja Tukholmankadun risteyksessä, katsoin matalalla olevaa aurinkoa kun sen loivat säteet osuivat vanhojen kerrostalojen seiniin. Ajattelin, että minä vanhenen ja ettei tätä enää kauan kestä, lähestyn omaa intuitiotani tässä maailmassa jossa olen muistaakseni aina ollut YKSIN.
Eksistenssi
Runo 3
RAKASTETULLE
Kadun kulmassa kaksistaan
me istumme oluella,
:,:oi kuinka mä sinua rakastankaan
ja mä haluaisin suudella:,:
Katsotaan taivaan sineä
kuka maalasi sen sinulle nyt,
:,:sanot: on kohta jo aivan pimeä
'ja minä rakkauteen pysähtynyt:,:
Tummien hiuksies varjossa
on kaunista aatella yötä,
:,:himmeän ihosi tuoksussa
minä tulin sun luokses' myötä:,:
Minä taivutin vartalos taaksepäin
ja suutelin korvaa ja suuta,
:,:vielä hetkeksi tänään mä luokses jäin
ja me katsoimme elokuun kuuta:,:
Minä aattelen sinua yhtenään
ja piirrän sanoja sulle,
:,:sua koskaan en päästäis ma menemään
tää on runo mun rakastetulle:,:
Runo 4
MINÄKIN OLEN
Minäkin olen kuullut
kuovin huudon
iltahämärissä.
Minäkin olen kuullut
mustarastaan lepikossa
laulua virittämässä.
Mustia ukkospilviä pakoon
olen juossut heinälatoon.
Juossut kaurapeltojen poikki
sateen jälkeen,
hihat märkinä kotimäkeen.
Koputtanut ulko-oveen
ja pyytänyt avaamaan.
Minäkin iltaa ihmetellyt,
elokuun keltaista kuuta,
sen tummaa taustaa,
miten kaukana tähdet.
Joulun aikaan
kipeää kaipuuta tuntenut,
ainaista Joulua toivonut.
Minäkin kaivotiellä
kesäillalla istunut
isän vierellä
joka saunavihtaa
on valmistanut.
Minullekkin sanottu:
sitten kun suureksi vartut,
sitten kun toimeen tartut.
Runo 8
TALVINEN MUISTO
Aurinko kiilsi
männyn kaarnat,
joskus talven viimassa, jäiset.
Ne siinsivät kaukaa,
ajasta menneestä
kun aika kuluu
ja ikuisina nään
puut rauhoitetut,
ajassa, jotka menneet ovat.
Luminen, talvinen viima
ja nämä puut
ovat sisälläni
ja jotka pysyvät iäti
kun aika hioo,
kuluttaa ja paljastaa
vähitellen kaikki
ja esiintuo ytimen
joka kestää kuin teräs.
Ei viima talvinen
sade ei, lumen, veden.
huuhdo sitä koskaan pois.
Runo 9
TERASSILLA
Oli paljon ihmisiä.
Toiset nauroivat.
Sydänkesä oli lähellä.
Oli turisteja,
kuulin espanjan kieltä.
Istuin keskikaupungilla
ravintolan terssilla
kahden vanhan naisen seurassa.
Toinen heistä sanoi,
että elämä on takanapäin.
Mies ja nainen, joilla oli aurinkolasit
istuivat meitä lähellä ja näin,
että miehen käsi hyväili naisen polvea.
"Te taidatte olla sellainen mietiskelijä,"
sanoi toinen vanhoista rouvista.
Nousin ylös tuolistani
ja lähdin pois,
kuunnellakseni musiikkia korvalappustereoistani.
Te rakastatte toisianne, ajattelin,
niin, että minusta
alkaa tulla sekopää.
Runo 11
MINÄ KYSYN VAAN
Miksi haluamme auttaa kaukaisia kansoja,
miksi lasta odottava äiti on niin kaunis,
miksi rakastamme auringonlaskuja,
miksi Pelastusarmeijan laulut ovat niin kauniita,
miksi kaipaus tulee helpommin iltaisin,
miksi hellyys puhkeaa usein yksinäisyydessä,
miksi vanhana muistot tulee tärkeiksi,
miksi kyyneleet tulee niin helposti hyvästellessä,
miksi lapsen itku herkistää mielen?
Koska meillä useimmilla on särjetty sydän,
mutta olemme silti säilyttäneet
toivon paremmasta huomisesta.